Urheilun kieli on universaalia. Ei ole olemassa "erilaista" voittamista, on vain voittamista.

Vuosi sitten olimme Espoossa Kameleonten-hallissa kuvaamassa Virtus-EM sisähallikilpailuita. Virtus-kilpailut (kehitysvammaisten huippu-urheilu) jää usein mielestäni pimentoon ja liian vähälle huomiolle. Kuvaajana tarkoitus ei ole kaunistella asioita, tai jättää jotain näyttämättä, ja silti useimmissa kuvissa ei näy "erityisurheilu", vaan puhdas huippu-urheilu ja voittamisen riemu.

Ensimmäisessä kuvassa on se sekunnin murto-osa, jota kaikki tulivat katsomaan: puhdas voitontahto ja maaliintulo. Toisessa kuvassa on se, mitä he kantavat mukanaan loppuelämänsä.

Kun valot olivat jo sammumassa ja halli tyhjenemässä, Turkin viestijoukkue palasi radalle. He olivat juuri voittaneet Euroopan mestaruuden ja halusivat tallentaa muiston kännyköillään. Tarjouduin heille työkaluksi. Nämä kuvat muistuttavat minua siitä, miksi teen tätä: ei vain tallentaakseni mitä tapahtui, vaan tallentaakseni miltä se tuntui.

Olen ollut erilaisissa tapahtumissa ja messuilla yli kolme vuosikymmentä. Tuo kokemus on opettanut, että ne kaikkein arvokkaimmat hetket jostain syystä tapahtuvat juuri sen jälkeen, kun kaikki on ohitse.

Jos se mitä teemme olisi vain työtä, minulla olisi usein kiire lähteä pois. Tekemään kuvia, kotiin, tai jonnekin. Pidän kuitenkin työstäni niin paljon, että usein jään ihan tietoisesti pelipaikoille sen jälkeen, kun muut ovat jo lähteneet. Se hetki on usein yksi niistä kaikkein arvokkaimmista.

Kun kilpailut ovat ohitse, ei tarvitse enää kilpailla. Kun messut ovat ohitse, ei tarvitse enää myydä. Ne, ketkä siellä vielä ovat, ovat siellä aidosti omina itsenään.

Miltä se hetki siellä radan vierellä tuntui?

Rauhalliselta. Hyvältä. Seesteiseltä. Katsella sitä, miten joukkueet pakkasivat tavaroitaan. Kameran takana oleminen on usein "vain työtä", mutta joskus se on myös paljon enemmän. Se on palvelus.